Pääni on normaalia tyhjempi, joten turvaudun pitkästä aikaa hakusanoihin, joilla tänne on eksytty.
Pitäisi varmaan kirjoitella jotenkin roisimpaa tekstiä kun hakusanoissa ei vilku yhtään tissiä, kikkeliä tai persettä. Harmi, niistä olisi voinut saada keskustelua aikaiseksi näiden tylsien tavissanojen sijaan.
Mutta näillä mennään, mitä on. Viime aikoina tänne hulluuden lähteelle on eksytty mm. tällaisin hakusanoin:
vaatimattomuus kaunistaa
No niinhän sitä sanotaan. Vaan omakohtaista kokemusta minulla ei ole kun olen siniveristen huonetta ja sukua, joten en ole kovin vaatimaton. Kaunis toki olen, sitä älköön kukaan epäilkö! ;)
campylo
No se on se. Se karmaiseva bakteeri, joka minua piti kourissaan vuoden alussa. Kiitos etelänmatkailun. Kävinhän ihan Tallinnassa asti... Vaan normaalisti tämän kuulemma parhaiten helpoiten todennäköisimmin saa Egyptistä ja sieltä suunnalta.
näytelmä ansa elannon
Kyseessä lienee Elannon näyttämöllä pyörinyt näytelmä Ansa. Se, josta karkasimme ensimmäisen puoliajan jälkeen... Juu, hyi meitä! Pahoja ja kulttuuria ymmärtämättömiä ihmisiä.
päähän sattuu kun yskii
Niin voi joskus käydä etenkin jos on jonkun aikaa kestänyt flunssa ja kunnon hakkaava yskä. Mutta jos tämä on pysyvä olotila, niin mene hyvä ihminen lääkäriin! Mitä sä täällä netissä etsit diagnoosia? Hullu.
raittiin ilman myrkytys
No se on se olo, mikä runsaasta ulkoilusta tulee. Rento ja raukea, usein nälällä höystetty. Ihan miellyttävä olo ainakin minun mielestäni.
suomen huonoin kuski
Tätä sitä jaksetaan etsiä koko ajan. Eikös siitä ole jo vuosi kun se ohjelma tuli? Vai jo kauemmin? Muistan, että se tuli ensin maksukanavalta ja sitten myöhemmin joltain ilmaiskanavalta. Olisi ihan hauskaa jos tälle tehtäisiin jatkoa, vaikka ohjelmaa seurasinkin kauhunsekaisin tuntein. Ihan oikeasti pelottaa ajatella, että ajelee liikenteessä tuollaisten kanssa...
tehdään jämälangoista
Tehdään vaan. Mitäs tehdään? Jos jämälankoja on enemmänkin, niin niistä voi tehdä vaikka riemunkirjavat villasukat tai munanlämmittimen. Virkkaustaitoiset (en siis minä) voivat virkata pannunalusen tai pipon.
Minulla muuten on jostain saatuna kudottuja (eli neulottuja) patalappuja ja täytyy sanoa, että ne ovat maailman huonoimpia. Jos haluaa etteivät näpit pala, pitää niitä olla kolmet päällekkäin... Mieluummin käytän kaupasta hankkimiani toppaversioita. Kudotut olen säilönyt... ööö... jonnekin hyvään talteen.
turkiskuoriainen koiralla
Kyllä mä vähän huolestuisin jos mun elävästä koirasta löytyisi turkiskuoriaisia... Käsittääkseni pesiytyvät vaan kuolleisiin elukoihin eli taljoihin, mutta saatan olla väärässäkin. Pitänee tarkistaa jostain, vaikka intternetistä. ;)
Kestosuosikki hakusanoissa on edelleen Hengenvaarallinen saalis. Ja mikäs siinä, hyvä ohjelma, edelleen.
Nukuin todella huonosti viime yönä. Heräsin sen seitsemän kertaa sen lisäksi, että menin kovin myöhään nukkumaan. Aamuyöstä tein vielä sen kardinaalimunauksen, että katsoin kelloa... Ja senhän tietää kuinka siinä käy. Ei meinaa enää uni tulla kun vaan pohtii sitä, kuinka vähän aikaa saa enää nukkua.
Kellon soidessa vääntäydyin ylös väkisin. Vatsaa kaihersi ilkeästi (syytin eilistä lounasruokailua) ja suolen mutka murahti siihen malliin, että tiesin mitä se tarkoittaa.
Päästin VV:n takapihalle suorittamaan aamupostaustaan sekä toivottavasti tarpeitaan myös. Pieni terroristi ei näyttänyt kovin ilahtuneelta yöllisen sateen jälkeen vaan mulkaisi minua paljon puhuvasti vetäessäni ovea kiinni. Ankeaa, mutta sellainen on koiran osa kun ei osaa pönttöönkään asioitaan toimittaa. Kannattaisi opetella.
Keittelin kahvia ja kuuntelin suolenmutkaani. Joo-o. Se tietynlainen korahdus tarkoittaa, että on toimittava ripeästi. Olen nääs oppivainen otus ja siitä viime tammikuisesta taudistani opin paljon omakohtaisista vessa-asioistani sekä suoleni toiminnasta.
Olo helpottuikin ja päätin rohkeasti hörpätä mokat kitusiini. Arvelin tämän olleen kertarysäys (ja syytin edelleen eilisen lounaan komponenttia) ja homma olisi tällä selvä.
Puin päälleni ja kuulostelin oloani samalla. Ei mitään hälyttävää, joten uskalsin lähteä koirien kanssa aamulenkille.
Lenkki sujui ihan kunnialla eikä mitään hälyttävää kuulunut suolistostakaan.
Jakelin koirille murkinat ja siirryin maalaamaan silmänkuvia naamaani, jotta kehtaa lähteä töihin.
Juuri kun olin saanut eyelinerit nykäistyä toiseen silmään, lampsi PP vessan ovelle (meikkailen aina ovi auki, jotta koirat voivat osallistua halutessaan) ja ennenkuin ehdin kissaa sanoa, saati ajatella, heitti Peräkammarin Poika sellaisen oksennusjärven lattialle, että oksat pois ja osa rungosta!
Hetken aikaa mietin, että meikkaanko loppuun vai siivoanko ensin. Päätin kuitenkin siivota, sillä Virallinen Valvoja varmasti söisi oksennuslammikon heti kun silmä välttää jos en puutu siihen samantien. Tällä välin oli Juniori jo ehtinyt paeta yläkertaan syömättä murenaakaan sapuskastaan...
Siivosin yrjöt, sellaiset olenjuonutmiljoonalitraavettäyöllä-tyyppiset, joten suhteellisen helposti meni.
Vaan siinä kyykkiessäni lattiarätin kanssa tuli itsellekin tarve kyykätä posliinille taas. Salamana ajattelin VV:tä, sillä oksua oli vielä lattialla ja paiskasinkin sen varsin lennokkaasti kuljetuskoppaansa yhdellä kädellä samalla kun toisella availin housujani.
Kopasta luukku kiinni ja itse vessaan. Ehdin! Vaan en hetkeäkään liian aikaisin.
Hetken kuluttua jo siivosinkin oksennukset loppuun ja vapautin VV:n boksistaan, josta se tuli pois hieman hämmentyneen näköisenä.
Hoidin meikkauksen loppuun ja pohdin, että arvaako tästä lähteä töihin ensinkään. Suolisto tuntui kuitenkin rauhoittuneen (luultavasti ihan tyhjä), joten päätin suoriutua tien päälle.
Miksiköhän kaikki tällainen tapahtuu aina silloin kun on yksin kotona?
Toisaalta, VV heitti viime viikolla jonain aamuna varsin taidokkaan vaahto-oksennuksen samanaikaisesti kun hyppäsi sohvalta alas. Siitä tuli kiva ja lennokas valkoinen vana pitkälle matkalle alkaen sohvan reunasta kohti eteistä. Tuolloin olimme, ihme ja kumma, molemmat kotona.
Suoriuduin työmaalle ihan liukuman puitteissa, mutta onneksi ei ollut mitään aamupalaveria. Olisihan se ollut vähän noloa selitellä, että "siivosin koiran yrjöjä ja sit iski itelle ripakka josta syystä olen myöhässä, sori..." Lemmikkien kanssa elämä ei ole koskaan tylsää.
Kyllä se niin on, että muisti on hyvä, mutta hemmetin lyhyt.
Aamulla oli mielessä joku erinomainen postausaihe, mutta nyt kun on mahdollisuus kirjoittamiseen, on se ajatus kadonnut taivaan tuuliin. Mutta kirjoittaa teki mieli, joten kirjoitellaan sitten jotain diipadaapaa.
En muista mainitsinko aiemmin, että pelastin jostain anopin tuomasta pääsiäiskukkakorista tai vastaavasta yhden tulilatvan sekä saint paulian. Joka tapauksessa omaan loistavaan hortonomityyliini olin jättänyt kukkakorin oman onnensa nojaan kastelematta, sillä kori vuoti kuin seula ja ärsytti läträtä sen kanssa tiskipöydällä. Ajattelin siis, että kuolkoon kurja rauhassa kuten niin moni muukin anopilta saatu kukkanen. Välillä se nainen muistaa ettei minulle kannata mitään pottikukkia kantaa kun ne tahtovat kuolla ennen kuin anoppi ehtii takaisin omaan kotiinsa ja tuokin sen sijaan leikkokukkia.
Noh, eihän tämä asetelma suostunutkaan niin vaan kuolemaan. Asetelma oli kärvistellyt keittiön pöydän hämärissä muutaman kuukau hyvän aikaa kun yhtäkkiä huomasin, että se tulilatva yritti pukata uutta kukkaa. Hämmästykseni oli suuri ja arvelin kaltoin kohtelun olleen syynä moiseen.
Pelastin siis tulilatvan ja vielä elävän näköisen saint paulian toiseen, vedenpitävään, kasvupurkkiin ja kiikutin olohuoneen puolelle vähän parempaan valoon. Valitettavasti minulla ei ollut muuta multaa kuin kaktusmultaa, mutta ei sekään tainnut olla huono asia.
Tulilatva kukki iloisesti keltaisia kukkiaan ja kasvoi pituutta. Ja ihan yhtä huonolle kastelulle ja hoidolle se jäi koko hökötys siellä olkkarinkin puolella.
Muutama viikko sitten huomasin, että saint paulia pukkaa nuppuja. Ja nyt se kukkii iloisesti. Katsokaa vaikka!
Edit ke 27.11. Sain kuin sainkin tänään kuvat lisättyä, vaikka eilen eivät millään suostuneet näkyviin!
Tämä siis todistaa, että mitä huonommin hoidat kukkasiasi, sitä paremmin ne voivat. Orkideanrääpyskätkin pukkaavat uutta lehteä villisti nyt, pimeimpänä aikana ja äärimmäisen huonolla hoidolla...
Vaan nyt on aika siirtyä hoitamaan lemmikkejä. Siippa on reissun päällä, joten yksinhuoltajana mennään.
Niin ja pitäisi raahautua postiin... *huoh* Meidän postimme yhdistettiin toisen taajaman postin kanssa ja siellä jos missä on parkkisuunnittelu ihan arsesta. Postin asiakaspiiriin kuuluu montakymmentä tuhatta ihmistä ja kiinteistössä on ehkä kymmenen parkkipaikka. Hienoa. Vaikka harvoin tarvitsee meikäläisen ihan postikonttoriin mennä, olisi kuitenkin kiva, että siellä voisi asioida suhteellisen vaivattomasti.
JälkiJuttu:
Ovatkohan ihmiset jotenkin "normaalia" aiemmin villiintyneet kaikkien vilkkuvien jouluvalojensa kanssa vai muistanko vain väärin?
Ei oltu lähelläkään joulukuun alkua kun meidän nurkilla alkoi joka toisen mökin pihassa palaa se karsea valosekamelska. Vai vaatiiko se vain sen yhden joka aloittaa ja muut seuraavat lammaslaumana perässä?
Pari sellaista kammotusta mahtuu kotimatkan varrelle, että! *brrrhhhh*
Kyseinen eläkevakuutuspulju ja erityisesti sen ylin johto ovat saaneet varsin paljon palstatilaa viime päivinä. Ja ihan syystä, en minä sillä.
Koskapa minäkin olen Kevan piirissä, lähti ajatukseni lentoon siitä, miten minustakin voisi tulla varakas ja ulkoisesti menestyvän oloinen. Tämä kaikki hoituisi luonnollisesti työnantajan kautta eli välillisesti veronmaksajien rahoilla tietty, kuinkas muuten.
Työssäni joudun varaamaan paljon matkoja Euroopan pääkaupunkeihin. Toisiin useammin kuin toisiin. Eikö siis olisi vain oikeus ja kohtuus, että työnantaja kustantaisi minulle vähintään yhden, sanotaanko vaikka viikon mittaisen, matkan jokaiseen näistä kaupungeista. Viikon aikana lomallani ekskursiollani tutustuisin luonnollisesti edullisimpaan tapaan matkustaa lentokentältä hotelliin/hotelleihin ja sieltä kokouspaikalle. Niin ja tutkailisin illallisvaihtoehtoja hotellin läheisyydestä siltä kantilta, että kyseisen maan päivärahalla saisi mahdollisimman hyvin rahoilleen vastinetta.
Voisin toki tulla vastaan asiassa ja ottaa lomapäivistäni ajan näihin matkoihin, mutta sanomattakin lienee selvää, että työnantaja maksaa matkat, majoituksen ja tietysti päivärahat sekä kulut tositteita vastaan.
Näin toimimalla matkustajani voisivat olla varmoja kohdetietämyksestäni ja siten työmatkoistaan tulisi paljon sujuvampia.
Siitä päästäänkin työssä jaksamiseen ja viihtyvyyteen. Joskushan sitä väistämättä tulee kotona mietittyä töitä sekä joskus joku työsähköpostikin lähetettyä vapaa-ajalla sieltä kotoaan. Näin ollen koti on siis kiinteä osa työympäristöä. Niinpä olisi vain oikeus ja kohtuus, että mahdolliset tulevat remontit maksaa työnantaja. Vaihtoehtoisesti voisivat olla auttamassa uuden asunnon etsinnässä vaikkapa lahjoittamalla lainoittamalla sitä uutta asuntoa. Nykyiseen omaan asuntolainaanhan ei kannata mennä ronkkimaan, koska siitä aiheutuisi vaan kalliimpaa lainarahaa.
Vastavuoroisesti minä lupaisin lähettää useammankin työsähköpostin kotoa käsin ja ehkäpä joskus vastata puhelimeen jos työkännykkä pirahtaa toimistoajan ulkopuolella.
Lisäksi työtyytyväisyyteni ja -tehokkuuteni kärsii todella pahasti, mikäli joudun kulkemaan julkisilla liikennevälineillä työmatkani. Ruuhkabussissa V-käyräni nostatus megalomaanisiin sfääreihin ei ole kenenkään etu, uskokaa pois. Siinä voi yksi jos toinenkin huomata, että rouva on joutunut kulkemaan bussilla.
Niinpä työnantajani tulee hankkia minulle työsuhdeauto ja vieläpä sellainen, että ymmärtävät naapurit olla kateellisia. Näin taataan mielenrauhani työmatkoilla (normaalia liikennekettuuntumista lukuunottamatta) ja työnantajakin saa nauttia muka seesteisemmän työntekijän tuotoksista.
Tässä asiassa tulen vastaan sillä, että voin satunnaisesti tarjota kyydin jollekin työtoverille, mikäli ovat menossa samaan suuntaan kanssani eikä minulle aiheudu siitä lisäkilometrejä tai ajanhukkaa. Lisäksi voin suostua siihen, että autoon liimataan työnantajan tarra/logo johonkin huomaamattomaan kohtaan.
Sanomattakin lienee selvää, että jos vuorotteluvapaani toteutuu, nämä edut pysyvät voimassa myös poissaoloni ajan. Eikö?
Näin sitä hommat hoituvat yhteistyössä ja harmoniassa työnantajan kanssa! ;)
JälkiJuttu:
Voi vittu ja kikkeli tätä ainaista vesisadetta ja pimeyttä! Nukuin eilen illalla piiiiitkät päikkärit, ei ollut unensaantivaikeuksia yöunille kavutessa ja aamulla vasta väsyttikin kellon soidessa.
Nyt on jotenkin pohjattoman sieluton olo ja väsy. Tekisi mieli vetäytyä talviunille. *kroohhh*
Ei pitäisi konttorirotan ryhtyä ruumiilliseen työhön. Eikä ainakaan näin keski-ikäsenä ja huonokuntoisena.
Meillä oli eilen taloyhtiön syystalkoot. Ihan passelisti siihen myrskytuuliseen keliin. Syynä talkoisiin oli se helvetillinen kuorikekasa. En ole tainnut mainita siitä, että keväällä isännöitsijä tilasi ihan vitusti "hieman" liikaa katekuoriketta yhteisten istutusten suojaksi. Nooh, sitä sitten kevättalkoissa kärräiltiin erinäisten puskien juurelle ja kehotettiin osakkaita viemään haketta runsain mitoin omien asuntopihojensakin penkkeihin.
Turha kai sanoa, että kasa ei sanottavammin tästä vajottunut. Ihmettelimme muutamankin kerran, että minkähänlaista kerrosta isännöitsijän edustaja oli ajatellut laitettavaksi puskien juurelle vai oliko vahingossa laskenut mukaan naapurikiinteistönkin rehut kun sitä tavaraa on niin maan perusteellisesti.
Kesä kului ja kasa muuttui osaksi normaalia maisemaa. Vettyikin varmaan kivasti se kuusikuorike siinä kaikkien sateiden aikana.
Koitti syksy ja hallitus piti kokousta isännöitsijän toimiston tiloissa. Isännöitsijä sitten moitti meitä kun emme ole kasaa käyttäneet ja käski hoitaa kasan tavalla tai toisella pois ennen lumien tuloa, sillä kyseistä kohtaa käytetään lumien auraamispaikkana.
Talkoot siis koolle. Kauhuskenaariomme oli, että paikalla on pari hallituksen jäsentä eukkoineen ja muut piileskelevät sälekaihdintensa suojassa teeskennellen kuollutta ettei vaan tarvitsisi osallistua.
Vaan yllätys olikin melkoinen kun paikalla oli valtaosa asukkaista, myös ne selkävaivaiset, jotka tekivät sitten sen minkä pystyivät. Poissaolollaan loistivat vain ne, jotka normaalisti muutenkin ovat poissa näistä kinkereistä. Tai no, puutarhatonttu oli ekoissa talkoissa kiinteistöön muuttamisensa jälkeen puoli tuntia. Siinä ajassa ehti vetää noin kymmenen röökiä ja rikkoa siimaleikkurin. Sitten häipyi vähin äänin takavasemmalle, vaan eipä häntä ole pahemmin kaivattu.
Mukavaa
oli taas kuitenkin huomata kuinka kivoja naapureita meillä pääsääntöisesti on ja kuinka nämä
kaikki ovat valmiita tekemään töitä yhteisten asioiden
vuoksi.
Kuorike alkoikin siirtyä vauhdilla kohti istutuksia. Samalla päätettiin tehdä parit muutkin korjaus- ja perkaushommat.
Meikäläisen kontolle jäi ohdakkeiden kaivaminen eräästä ruusupuskapenkistä. Se olikin varsin jännittävää kun vähän väliä ruusu pisti persauksiin siellä puskassa kyykkiessä ja vastaavasti ohdake pisti käteen, vaikka kuinka yritti saada alapuolelta kiinni. Sen lisäksi selkään sattui tuo varsin epäergonominen työasento. Vaan sain hommant tehtyä.
Siirryinkin sitten muiden avuksi levittämään kuoriketta ja hyvin pian sain havaita senkin olevan kohtuullisen raskasta hommaa.
Saimme sen saatanan kasan katoamaan kun olimme viidettä tuntia huhkineet. Pimeä ehti tulla ennen kuin oli valmista... Loput levitettiin puolihuolimattomasti siihen, missä se kasa oli ollut ja päätimme katsoa keväällä, mitä kyseiselle joutomaalle tehdään.
Onneksi talkoomakkarat syötiin hommien ollessa vielä kesken, niin ei tarvinnut niitä sentään pimeässä popsia ja näki vielä grillatakin. Täytyy myöntää, että harvemmin on tullut marraskuussa makkaraa grillailtua ja syötyä ulkona!
Saunassa huomasi kuinka paljon oli kylmettynyt siinä viimassa ja tuiskussa, joka puhalsi suorastaan läpi sielun. Tuntui, ettei kunnon löylyttelykään lämmittänyt kohmeista läskiä.
Nyt on miltei jokainen lihas kropassani ihan saatanallisen kipeä. Siis pakkohan niiden on olla lihaksia kun läski kai ei kipeydy. Eihän? Ja kauhulla odottelen, kuinka kipeä olenkaan huomenna.
Nyt voisi melkein sanoa, että kaikkea sitä näkee ennen kuin silmät putoavat päästä. Tai että ehkä se parasta ennen päiväys ei olekaan vielä mennyt ohi...
Tänään oli sellainen semivittumainen työpäivä. Tiedättehän, sitä normaalia rutiinipakertamista ja pari vittumaista juttua sekaan. Menemättä sen enempää yksityiskohtiin olin kuitenkin iltapäivällä paljon ennen soveliasta kotiinlähtöaikaa valmis pudottamaan kynän ja häipymään.
Sinnittelin kuitenkin edes vähän säädyllisempään poistumisaikaan asti ja muistin, että pitääpä poiketa kauppaan hapankorppuja ja piimää ostamaan.
Kurvailin pimentyvässä sateisessa illassa kotimatkan varrella olevaan vihreään hypermarkettiin. Heti kättelyssä meni käteen shoppailu kun jo oven suussa oli puoleen hintaan tyrkyllä sellaisia kynttiläkippoja, joita minulla jo ennestään on parvekkeella ja joita olen haikaillut pari lisää. No, otin sitten kaksi. Ja jos muistatte menin ostamaan kahta asiaa, hapankorppuja ja piimää. Mutta kun korissa oli nyt jo ne kaksi tavaraa, menikin loppushoppailu ihan käteen. Pitäisi aina olla lista, vaikka olisi vain yksi ostettava asia, niin lapulle vaan.
Harhailin siis päättömästi pitkin käytäviä ja matkaan tarttui broileria (kypsennettäväksi torstain paastoilua varten), piimää (jee! yksi oikein), kananmunia...
Hortoilin leipäosastolle ja matkaan tarttui yksi sekaleipä (pakkaseen laitettavaksi), mutta ei vahingossakaan niitä perkeleen hapankorppuja! Taisi olla jo kolmas kerta kun ne saamarin korput unohtuivat.
Siinä sitten teutaroidessani edestakaisin yrittäessäni muistella, mitä piti ostaa, käännyin taas kerran ympäri ja melkein sain syliini sellaisen varsin söpön näköisen nuoren miehen (kaikki, jotka ovat minua puolta nuorempia, ovat söpöjä). Pyytelin anteeksi törmäilyäni, jolloin nuori mies (siis oikeasti, ikää max 25 vee) väläytti sellaisen hymyn, että sillä kirkastuisi mikä tahansa kaamosmaisema! Jösses! Söpöstä yybersöpöksi! Ehdin myös pohtia, että siinäpä vasta vävykandidaatti ainakin ulkoisilta avuiltaan. Jos siis olisi tytär jolle pitäisi sulhoa hommata.
Jatkoin päämäärätöntä kuljeskeluani ja muistin, että vissy nyt ainakin on vähissä ellei jopa loppunut. Vissyhyllyä pitkin edetessäni näin saman nuoren miehen lähestyvän sieltä hyllyn toisesta päästä. Määrätietoisesti poika tuli kohti minua ja käyttäytyi kuin olisi intensiivisesti etsinyt jotain hyllystä. Jäin oman merkkini kohdalle kiinnostuneena odottamaan mitä tuleman piti. Poika ui ihan suoraan liiveihin ja sanoi "anteeksi, nyt olikin mun vuoro törmätä suhun" ja väläytti taas sellaisen hymyn, että tädillä suorastaan polvet notkahtivat. Sopertelin jonkun "ei se mitään" ja jatkoin matkaani.
Kundi kääntyi perääni ja käveli niin lähellä takanani, että suorastaan tunsin hengityksensä korvassani. Skeptisenä ihmisenä arvelin, että poika meinaa ryöstää tädin käsilaukun ja kaappasin väskyni tiukemmin kainalooni.
Jatkoin matkaani ja muistin, että nenäliinojahan piti ehdottomasti ostaa ja kurvasin nessuhyllylle. Poika tuli viereeni seisomaan, jolloin katsahdin häneen varsin kysyvästi.
Nuori mies selvitteli kurkkuaan ja kysyi sitten, haluaisinko lähteä kanssaan treffeille!!!!
Yritin olla pudottamatta alaleukaani ihan lattiaan asti ja kokoilin itseäni. Sanoin sitten, että olen todella imarreltu, mutta taitaisin käydä hänelle äidistä ikäni puolesta ja luultavasti aviomieheni ei pitäisi siitä, että lähtisin kanssaan treffeille.
Nuori mies pahoitteli, että olen varattu, mutta toivotti hyvää syksyn jatkoa ja sanoi, että ikä on vain numero.
Kassalla ollessani poika kulki ohi jo omat ostokset maksettuna ja iski silmää mennessään.
Olin todella hämilläni, valehtelisin jos väittäisin että en olisi vähän todella imarreltu. Että jos Siippa ei ole kiltisti, vaihdan sen pariin reiluun kakskymppiseen. ;)
JälkiJuttu:
Töissä on nyt jotain ihme säätöä ja tällä hetkellä näyttää taas siltä, että näinköhän sitä vuorotteluvapaata sitten kuitenkaan tulee. Välillä vaan en ymmärrä, miksi asioista tehdään vaikeampi kuin ne ovatkaan. Noh, katsellaan ja kuulostellaan tulevia käänteitä.
Erittäin sateisesta ja harmaasta syysilmasta huolimatta on joissain asioissa tapahtunut edistystäkin.
Huomaan itsessäni tämän alati lisääntyvän pimeyden vaikutuksen, mitään ei saa aikaiseksi. Pihalla olivat sademittarit täynnä, mutta en vaan saanut aikaiseksi tyhjentää niitä. Eilen aamulla sitten lompostelin sen verran pihalle, että korjasin VV:n tuottamat "aarteet" ja tyhjensin sademittarit.
Persilja näköjään uusiokasvaa ryytimaassa...
Tällä viikolla on saatu asioita eteenpäin kuitenkin siten, että olen saanut houkuteltua itselleni talon sisältä sijaisen. Eli vuorotteluvapaa on askeleen lähempänä taas! Voin siis ehkä heittäytyä ajattelemaan taas, että vapaus toteutuu sen sijaan, että luisuisi jonnekin tavoittamattomiin.
Lisäksi saatatte muistaa kuinka joskus kerroin, etten saa sitä Härkösen Onnen tuntia luettua, en sitten millään. Nakkasin sen huussilukemiseksi ja niin vaan kuulkaas kävi, että näin puoli vuotta myöhemmin sain kuin sainkin sen luettua!
Eikä olisi kannattanut, todellakaan. Ihan paska kirja, jonka loppu oli vielä paskempi. Sopi siis lukumiljööseensä hyvin.
Nyt en kyllä vähään aikaan yritä lukea mitään Yhteispahaa tai koiralehtiä vaativampaa.
Tänään menen katsomaan pikkuisia terroristinpentuja, sellaisia 6,5-viikkoisia. Onneksi kaikille on jo koti tiedossa, että ei käy mitään vahinkoja.
Pentuterapiaa siis tiedossa, ihanaa. :)
Viimeinen aamu valkeni harmaampana kuin edellinen. Lomailu oli tehnyt tehtävänsä, sillä taas heräsin ennen kellon soittoa ja olo oli kuitenkin todella levännyt. Mukava tunne.
Vitkuttelimme kuitenkin aamiaiselle lähtöä, sillä hotellihuone olisi luovutettava puolilta päivin ja ajattelimme käyttää ajan hyväksemme viettäen huoneessa aikaa loppuun asti. Paluulento oli vasta illalla emmekä kokeneet suurta halua lompostaa ihan koko päivää kaupungillla.
Niinpä suoritimme aamutoimia suorastaan mateluvauhdilla ja samalla pakkailimme vähän tavaroita.
Määräänsä enempää ei ihminen voi hidastella, joten valuimme aamiaiselle, joka oli jälleen kerran varsin mainio ja ajoi asiansa oikein hyvin.
Laukun, sen ainoan mukana olevan matkalaukun, pakkaaminen aiheutti hieman päänvaivaa. Eikä vähiten siksi, että ostimme Siipalle sen "semitoppatakin". Vaikka kuinka kikkailimme vaatteita Siipan reppuun ja suurinpiirtein meikäläisen käsilaukkuun, niin tiukkaa teki saada laukku kiinni. Siitäkin huolimatta, että laukussa on sellainen laajennusosa. Jollain pahalla sisulla saimme kuin saimmekin laukun kiinni ja minä pelkäsin, että millä hetkellä vetoketju paukahtaa rikki.
Vaan kummasti se kesti, Edinburghista ostettu M&S:n matkalaukku. Täytyy kehua, että on ollut hintansa väärtti, ihan samalla tavalla kuin samasta paikasta ostamani sateenvarjo.
Kirjauduimme ulos hotellista ja saimme onneksi jättää matkalaukun "päivähoitoon" ettei tarvinnut sen kanssa kaupungilla lompostella.
Koska meillä oli vielä Wien-kortissa matkustusaikaa jäljellä, päätimme vähän ajella maan pinnalla eli ratikalla pitkin kaupunkia.
Uskoimme opaskirjaa ja hyppäsimme ykkösen ratikkaan, jonka oli määrä kiertää sellainen kiva lenkki nähtävyyksiä nuoleskellen. Alkumatkasta näin olikin ja ohitimme oopperan sekä valtiopäivätalon, joka muuten on varsin hulppea rakennus. Sitä rakennettaessa oli haluttu korostaa hallinnon suuruutta ja kauneutta. Sanoisin, että siinä oli onnistuttu.
Tonavan kanavan reunalla ratikka hyytyi kiskoille ja naiskuski huhki hiki hatussa yrittäen saada ajopeliään liikkeelle. Onneksi takana tuli jo seuraava saman linjan ratikka ja sen kuski tulikin auttamaan omaamme. Yhteispelillä saivat härvelin taas käyntiin ja matka jatkui. Vaan kuinkas sitten kävikään... Reitin piti opaskirjan mukaan kiertää ympyrä (ja kukas nyt jotain tuoreita linjakarttoja lukee), mutta päätepysäkki olikin jossain ihmeellisessä ulkoilu- ja urheilupuistossa, joka oli valtavan kokoinen.
Emme antaneet asian hämätä vaan hyppäsimme seuraavaan ratikkaan takaisinpäin ja taitoimme matkan melkein takaisin sinne mistä lähdimme. Jäimme pois lähellä joen rantaa ja päätimme kävellä kohti Stephansdomplatzia. Jälleen kerran panin merkille, kuinka paljon "nakkikiskoja" Wienissä oli. Joka nurkalla oli kaksi tai useampi Imbiss, jotka myyvät makkaraa yms. pikkupurtavaa. Emme kokeilleet, vaikka Siippaa selkeästi joku wurstiannos näytti kiinnostavan.
Tallustelimme Stephansdomille ja menimme sisään kirkkoon tutustumaan. Kirkko oli vaikuttava kuten kaikki aikalaisensa minun mielestäni yleensä ovat. Aikamme pällistelimme niskat kenossa ja tutustuimme matkamuistomyymälään, mutta poistuimme kuitenkin ostamatta mitään. Hetken harkitsin yhden rukouskynttilän sytyttämistä, mutta se olisi vaatinut tasarahan, jota minulla ei ollut.
Muistimme, että vanhuksille oli vielä pakolliset postikortit lähettämättä ja suuntasimme turistikauppoihin etsimään sopivia.
Niissä huomioni kiinnitti se, että myynnissä oli todella paljon tuhkakuppeja sekä muuta tupakointiin liittyvää krääsää. Sanoinkin Siipalle, että siinä kaupungissa menee ihan hukkaan tupakoimattomuus kun siellä ollaan vielä aika liberaaleja röökinpolttajia kohtaan, vaikka kovin konservatiivisia ovatkin noin muuten. ;)
Vaikka totuuden nimissä on sanottava, että en todellakaan kaipaa sauhutteluaikojani oikeasti.
Kortit löytyivät kera postimerkkien ja ainoat jäljellä olevat tehtävät olivat löytää kotiin jääkaappimagneetti (traditio sekin) sekä postikorttien kirjoittaminen ja niille sopivan laatikon etsiminen.
Harhailimme lisää kävelykadulla magneetteja katsellen ja sopiva löytyikin yhdestä puodista. Keskenämme puhelimme, että kumman kahdesta vaihtoehdosta otamme ja kun menin maksamaan ostosta, yritti myyjä kysellä, että olenko puolalainen... Puolalainen!!! Ensin luullaan ryssäksi ja sitten puolalaiseksi, voi hyvänen aika sentään. Korjasin käsitystään ja lopuksi myyjä sanoi kiitos ihan selvällä suomenkielellä. Tokaisin "ole hyvä" ja poistuin. Kaikkea sitä kuulee ennen kuin korvat putoavat... Täytyy sanoa, että missään, koskaan aiemmin ei minua ole näihin kansoihin sekotettu. Tai jos on, niin ovat sentään älynneet vain kysyä kohteliaasti, mistä olen, sen sijaan että heittelisivät arvauksia.
Päätimme mennä erään erittäin kalliin tavaratalon ylimmässä kerroksessa olevaan kahvilaravintolaan kirjoittamaan kortit ja nauttimaan jotain pientä. Arvelimme, että kukkaro kestää sen tämän kerran, maksoi mitä maksoi.
Ravintolan terassia mainostettiin näköalapaikkana, mutta sää oli sumuinen ja lähinnä näkyi naapuritalojen kattoja. Sää oli toki muutoin mukavan leppeä ja niinpä istahdimme ulos terassille.
Tilasimme kahvit, punaviinihömpsyt sekä yhden sacher-palan jaettavaksi. Sacher oli hyvää, samoin kahvi, vaikka siihen oli lurautettukin tilkka maitoa, mutta se oli lähinnä mustaa kahvia, mitä listalta löytyi.
Lähipöydässä istui yrmäkän näköinen äijä kahden nuoremman hemmon kanssa. Mielestäni näyttivät ihan mafiosolta henkivartijoineen ja kun heidän maksunsa aika oli, kaiveli se mafioson näköinen taskustaan rahaa ja levitteli sadan euron seteleitä... Jotenkin ymmärsin, että olivat jotain slaaveja, mutta eivät venäläisiä. Pelottavan oloisia kuitenkin.
Kirjoitimme korttimme ja nautimme kakkukahvimme. Hieman pelonsekaisin tuntein pyysimme laskun, mutta arvelimme kuitenkin, että tiskaamaan ei tarvitse jäädä.
Eikä tarvinnut. Parilla kympillä siitä selvittiin kun oletus oli, että puolet enemmän menee.
Lopulta oli aika lähteä noutamaan laukkua hotellilta ja suunnata kohti lentokenttää. Matkalta löytyi se postilaatikkokin johon pudottaa kortit. Otimme samanlaisen junakyydin kentälle kuin tullessa ja tällä kertaa lipun ostaminen sujui helpommin kuin tullessa. Matka lentokentälle sujui joutuisasti ja oikea lähtöselvitysaluekin löytyi helposti. Vaan eihän siellä mitään Finnairin "laukunpudotustiskiä" ollut, vaikka siten vähän lupailtiin lentokentän sivuilla. Onneksi meidän ei ollut mikään pakko laittaa laukkua ruumaan, sillä kun otin nesessäärin pois laukun sivutaskusta, sain survottua extraosan kiinni, jolloin laukku mahtuu helpostin hattuhyllylle koneeseen.
Ei kun turvatarkastuksesta läpi vaan ja shoppailemaan. Tai oikeamminkin syömään ensin. Lentokentällä on ravintola, josta sieltäkin saa varsin hyvää schnitzeliä, joten päätimme syödä sellaiset vielä lähtiäisiksi. Hyvää oli ja sillä pärjäisi varmasti kotiin asti.
Vähän shoppailtiin vielä kotiintuliaisia, itselle tietysti sekä muutamalle hyvän vinkin antaneelle. Itse yritän aina ostaa käyttämäni deodorantin reissuista, sillä se on aina maailman tax free -myymälöissä halvempaa kuin Suomessa.
Koneeseen päästiin ajallaan ja ikkunapaikalla istui joku kyttyyntyneen oloinen bisnesmies. Huokaili ja puhisi ja vaikutti yleisesti ärtyneeltä. Pakko oli kuitenkin välillä yrittää vallata vähän kyynerpäätilaa itselleenkin, vaikka se kuinka olisi ukkoa vituttanut.
Matka sujui kuitenkin joutuisasti ja pian lentokoneen pyörät tapasivat kotimaan kamaran. Kävimme vielä pikaostoksilla aamiaista varten lentokentän Alepassa ja suuntasimme taksijonoon.
Reissu oli kaiken kaikkiaan todella mukava, kuten useimmat lomareissut ovat. Voin myös lämpimästi suositella Wieniä matkailukohteena. Kulttuuria piisaa, samoin hyvää ruokaa. Ja konserttitarjontahan siellä on huikea jos on sellaisesta kiinnostunut. Me emme nyt halunneet vähistä päivistämme käyttää aikaa konserteissa istumiseen.
Aiomme taatusti mennä toistekin, ongelma vaan lienee se, että on niin monta muutakin ihanaa paikkaa, joissa vierailla uudestaan. :)
JälkiJuttu:
Uskokaa tai älkää, kuvat ovat edelleen kamerassa... Nooo... jonain pivänä, lähiaikoina, ehkä... ;)
Maanantaille oli luvattu ihan kesäkeliä, lämpötilan oli määrä kivuta yli +20 asteen.
Suunnitelmissa olikin tästä syystä suunnistaa eläintarhaan.
Aamiaisen (same procedure as yesterday) jälkeen sonnustauduimme matkaan kohti Schönbrunnin eläintarhaa, jonne pääsi kätevästi metrolla.
Täytyy ihan suositella metron käyttöä jos siellä suunnalla liikutte. Asemat ovat ihan siistejä ja opasteet selkeitä. Metroverkko toimii hyvin ja luotettavasti.
Päivä tuntui varsin lämpimältä jo aamupäivän puolella ja vähän täytyi taas ihmetellä paikallisia, jotka kulkivat toppatakeissaan ja talvikengissään. Siellä taidetaan pukeutua kalenterin eikä suinkaan sään mukaan...
Eläintarha on maailman vanhin laatuaan sekä Unescon maailmanperintökohde, ja siellä oli mielestäni hienosti onnistuttu säilyttämään vanhanaikaista, mutta siten, että eläimillä oli varsin modernit ja hyvät olot sekä tilat.
Näimme mm. norsuvauvelin sekä kirahvikersan. Lisäksi pandalla oli poikanen, jota emme nähneet, mutta emopandan bongasimme lounastamasta.
Nenäkarhut olivat hurmaavia! Puolikoiramaisesti seurasivat hoitajaa tämän siivoillessa aitausta ja sisätiloja. Hauskan oloisia tyyppejä.
Mukavasti aika meni kierrellessä emmekä edes koko tarhaa yrittäneetkään saada nähdyksi. Poistuimme kävelemällä Schonbrunnin linnan puiston läpi ja vaikka kesäinen kukkaloisto olikin poissa, oli puisto kuitenkin varsin vaikuttava näky kaikkine muotoon leikattuine puineen.
Ja puistossa vilisti mustia oravia. Mustia! Väitän etten ole koskaan nähnyt mustaa oravaa. Punaisia ja harmaita toki, mutta tuollaisia en ikinä, vaikka pikahaku netin syövereihin kertookin, että moisia on nähty Suomessakin.
Matkasimme metrolla takaisinpäin ja menimme katsomaan suosituksen perusteella toria, Fleischmarktia. Huikea paikka! Kojua toisensa perään täynnä kaikkea ihanaa juustoista makkaroihin, mausteista lihoihin. Ja joka nurkalla joku ihana ravintola, johon saattoi horjahtaa syömään.
Tälläsimmekin itsemme yhteen tällaiseen toriravintolaan nauttimaan iltapäivän auringonpaisteesta sekä syömään myöhäistä lounasta.
Söin herkullisen kanavartaan tsatsikin kanssa. Siippa särpi menemään jotain loistavaa lihapataa ja kyytipojaksi hörppäsimme erinomaisen hyvää itävaltalaista valkoviiniä.
Jälleen kerran pidin palopuheen aiheesta "miksei Suomeen tuoda mitään hyviä itävaltalaisia viinejä?" Tuskin se mitään auttoi, mutta helpotti kuitenkin.
Kupu ravittuina lompostelimme hotellille hieman elpymään ja siitä suuntasimme vielä Wienin suurimmalle ostoskadulle katselemaan josko löytyisi jotain.
Löysimme Siipalle välikausitakin, joka aiheutti suuria ongelmia pakkausvaiheessa... Itse ostin pari paitaa. Ei ollut mitään erityistä tarvetta eikä oikein draiviakaan shoppailuun.
Takaisin hotellille ja illan pimetessä suunnistimme illalliselle pihviravintolaan, johon myöskin olimme tuttavan suosituksen saaneet. Hyvä, että olimme. Ravintola oli sen verran hyvin piilotettu, että emme taatusti olisi omin nokkinemme sitä löytäneet.
Pihvi oli hyvää ja täyttävää, miljöö mukava ja hintakin kohtuullinen. Jälkkäriä ei mahtunut kupuun.
Aterian jälkeen kävelimme vielä viilenevässä illassa ja pysähdyimme hotellin lähelle italialaispaikkaan espressolle.
Siellä olikin varsin huono palvelu kun ei meinannut tarjoilijaa saada edes kamppaamalla kiinni. Maksaessani tarjoilija neuvoi monta kertaa kuinka voin antaa tippiä maksaessani kortilla, mutta leikin tyhmää turistia ja jätin tippaamatta juuri tuon huonon palvelun vuoksi. Pienen ihmisen pieni kosto. ;)
Siitä sitten taas hotellille ja pian oltiinkin jo unten mailla. Viimeinen ilta taputeltu ja viimeinen yö nukuttavana siinä Sissin sängyssä.
Sunnuntaiaamuna heräsimme helposti ennen kellon soittoa siitä syystä, että olimme kuukahtaneet niin aikaisin unten maille. Sänky oli sopiva, ei liian kova eikä liian pehmeä. Selkä kiitti. Tosin Siipan ketaroille se oli hieman lyhyt. Sissi-keisarinna lienee ollut lyhyemmästä päästä ihmisrotua. Olihan kyseinen sviitti nimetty hänen mukaansa. ;)
Lähdimme siis aamiaiselle hyvissä ajoin ja saimme todeta olevamme hotellin vieraista sieltä nuoremmasta päästä...
Jännityksellä myös odotimme, mitä pöytään kannetaan, sillä hotellissa oli varsin omaperäinen aamiaisen tilaustapa.
Respasta saimme pahvilistan, jossa oli erilaisia aamiaiskokonaisuuksia. Meille myös kerrottiin, että voimme valita mitä vain eli ei tarvitse pitäytyä jossain tietyssä kokonaisuudessa. Olimmekin sitten ruksineet ja alle- sekä yliviivanneet haluamiamme aamiaistarpeita varsin vapaalla kädellä. Lisäksi olimme kertoneet minkälaisia kananmunia haluamme.
Lista tuli ripustaman huoneen oven ulkopuolelle ennen klo 18.
Itse aamiaistapahtuma olikin sitten varsin hauska jos nyt ruokailusta niin voi sanoa. Kun kerroimme huoneen numeron ja sen, haluammeko kahvia vai teetä, kannettiin hetken kuluttua pöytään kolmikerroksinen lautasteline jossa oli koottuna kaikki se, mitä olimme pyytäneet. Itse aamiaistilassa ei ollut mitään "ylimääräistä" tarjolla lukuunottamatta leipää, margariinia ja mysliä sekä jotain marenkikakkusia. Tuoremehun laatuun emme voineet vaikuttaa vaan lasillinen "päivän valintaa" kannettiin pöytään.
Tämä johtui siitä, että hotellin aamiaishuone/ravintolatila oli todella pieni kuten myös keittiökin. Äkkivilkaisulla keittiö näytti hieman suuremmalta kotikeittiöltä.
Systeemi oli varsin hauska ja toimiva. Tosin vähemmän luontoa olisi tullut kuormitettua jos olisi ensimmäiseen lappuun kirjoittanut suoraan, että samat eväät joka aamu.
Kupu ravittuna kapusimme takaisin huoneeseen suunnittelemaan päivän ohjelmaa. Koska oli sunnuntai ja Itävalta on varsin katolinen (eli konservatiivinen) maa, eivät kaupat ole sunnuntaisin auki. Eivät edes kesällä, parhaimman turistisesongin aikanakaan. Joku satunnainen ruokakauppa saattaa olla auki, mutta vain jos sieltä saa jotain noutoruuan tapaista. Siinä sivussa sitten voi sitten myydä vähän muitakin elintarvikkeita.
Päätimme aktivoida ostamamme Wien-kortit ja lähteä museoihin pällistelemään. Niinpä suuntasimme Karlsplatzin metroasemalle ja kohti museokorttelia.
Suuntasimme ensin luonnonhistorianmuseoon, joka oli ihan läkähdyttävä kaikkine täytettyine eläimineen, kivineen ja ihmishistorian nahkahousuineen... Kohtasin Praha-syndroomani uudestaan. Kuka helvetti jaksaa kahlata vitriini vitriiniltä läpi kolme huoneellista kiviä? Ei kukaan, oikeasti.
Katselimme museon annin siis vähän valikoiden ja siirryimme vastapäiseen taidehistorian museoon. Siellä oli vastikään alkanut Karl Freudin näyttely (SEN Freudin pojanpoika), joka minun mielestäni oli aika inhorealismia edustavaa maalaustaidetta. En siis mitenkään erityisen kovasti siitä pitänyt.
En myöskään jaksanut kuin yhden huoneellisen Habsburgien kulta-aarteita, sitten iski kyllästys.
Museorakennukset itsessään olivat todella hienoja, mutta eihän tuollaisia päivässä jaksa kukaan läpi kahlata. Tai en ainakaan minä. Eikä Siippa.
Sää suosi ja kipaisimme ainoan avoinna olevan kaupan kautta metrolle. Takaisin hotellin lähellä olevalle asemalle ja kohti hotellia. Matkalla bongasimme kahvilantapaisen, johon päätimme horjahtaa lounaalle.
Siellä sitten vetäistiinkin ei-niin-itävaltalainen lounas kun minä söin kanahampurilaisen ja Siippa söi jonkun pasta-annoksen. Hyviä olivat ja edullisia.
Tämän jälkeen olikin hyvä vyöryä hotellille elpymään.
Illalla päätimme lähteä syömään vähän fiilispohjalta. Tuttavalta olimme tosiaan saaneet hyviä suosituksia useammankin ja ajattelimme katsastaa yhden suositellun paikan.
Kävelimme ohi yhden kuuluisan perinneravintolan ja siellä oli jonoa puolen korttelin verran! Emme aikoneet jäädä siihen kikkailemaan kun ne schnitzelit oli jo syöty, joten jatkoimme matkaamme kohti suositeltua italialaispaikkaa.
Löysimme perille ja saimme pöydän ulkoa, mikä oli ihan mukavaa, sillä sisällä tuntui olevan todella kuuma. Ulkona oli infrapunalämmittimet, mikä teki ulkona istumisesta varsin miellyttävää.
Söimme molemmat pitsaa ja minä vetäisin vielä jälkkäriksi jäätelöä Siipan syödessä jotain, mitä en muista.
Tarjoilija tuli jossain kohdassa utelemaan, että mistä mahdamme olla kun puhumme englantia JA saksaa. Kun kerroimme kansallisuutemme ja sen, että taittuu meiltä ruotsikin, niin tarjoilihan ihan villiintyi ja ryhtyi nakkelemaan osaamiaan ruotsinkielisiä fraaseja. Suomea ei raukka sentään osannut. ;)
Kupu ravittuna ja matkalla hotellille tuli kolme slovakki(?)tyttöä kyselemään jotain baaria, josta meillä ei ollut aavistustakaan. Enkä ole ihan varma kyselivätkö baaria vai mitä...
Hotellille päästyämme olikin jo taas nukkumatti olkapäällä väijymässä ja nippanappa suoriuduin iltatoimista ennen kuin uni iski.
Jälleen yksi mukava päivä takana.
On ainakin se, että ei ehdi kirjoittamaan kaikkea sitä, mitä haluaisi. Matkarapsakin on ihan keskentekoinen...
Äidin pieni ja punainen päätti heittäytyä veemäiseksi viikko sitten. Lähti käyntiin, mutta yski ja köhi ja kävi kolmella pytyllä tai ehkä kahdella. Onneksi meitä oli kaksi, Siippa kyyläsi konehuoneen puolelle ja hokasikin, että tulpan johdoista iski kipinää kun starttasin. Selevä, eikun uusia piuhoja ostamaan.
Sellaiset löytyivätkin ja tänään kävimme ne asentamassa paikoilleen. Nyt kuulkaa käy ja kukkuu paremmin kuin hyvin! Olisihan se ollut synti ja häpeä jos pienessä punaisessa olisi ollut jotain isompaa vikaa, vaan onneksi ei ollut.
Eilen menimme teatteriin, pitkästä aikaa. Näytelmänä oli Yhteispaha-lehdestä bongattu Ansa, joka pyöri Elannon näyttämöllä Kirjan talossa. Liputkin ihan kympin per lärvi.
Juoni vaikutti ihan mielenkiintoiselta ja arvelimme, että sehän voisi olla ihan hauskakin jännitysnäytelmä. No olisi se varmaan ollutkin, mutta...
Pääosan esittäjällä oli sellaiset maneerit ja tapa "huutopuhua" repliikkinsä, että kävi ärsyttämään heti alkumetreiltä alkaen. Lisäksi dialogi junnasi monessa kohtaa sen verran pahasti, että arvelin käsikirjoittajan pitävän yleisöä tyhmänä.
Ja en voi sanoa esitystä hyväksi jos sitä on mennyt alle tunti kun katson ensimmäisen kerran kelloa.
Ensimmäinen puoliaika kesti puolitoista tuntia ja se riitti meille. Olimme huonoja ihmisiä ja karkasimme. Vaan hyvä, että karkasimme, ehdimme vielä Rosson lihapatojen äärelle kun sulkivat aiemmin pyhäpäivän kunniaksi.
Pitäisi varmaan tuntea häpeää kun poistui kulttuuririennosta kesken kaiken, mutta en vaan osannut. En siis tiedä kuinka näytelmä päättyi, mutta mitä välii, kuten nuoriso toteaisi. ;)
Tänään kävin Isolla Kirkolla pyörähtämässä kun oli tarvetta kalsarivarannon täydentämiseen ja Siippa oli sinne suunnalle menossa harrasteidensa pariin kuitenkin.
Siellä sitten sumussa ja tuiverruksessa ihmettelin, että kuinka monta itärajan takaa tullutta turistia mahtuu pienen pääkaupunkimme pieneen keskustaan.
Ja miksi helvetissä Sokoksella on aina niin saatanaan kuuma? Kesät talvet, hirvee hiki. Sovitin kenkiä ja sen jälkeen oli pää märkänä kuin olisi paremmallakin hikilenkillä käynyt. Niinpä sitten unohdin ostaa aikomani meikkivoiteen... Toisaalta, hikisen sovittamisen ansiosta löysin itselleni välikausikengät ettei tarvitse enää näin marraskuussa kesätennareissa paarustaa.
Ja hei, marraskuun kunniaksi tulemme näkemään toinen toistaan järkympiä viiksivirityksiä kun miehet julistavat tukeaan eturauhassyövän torjumiselle. Hieno asia, mutta amisviikset tai kalapuikot vaan ovat jotain kamalaa. Puhumattakaan miehistä, joille yksinkertaisesti ei sovi ensinkään minkään sorttiset viikset. Brrhhhh!! Suljen siis silmäni ja yritän olla näkemättä, ei kai tässä muutakaan voi.
Nyt yritän vihdoinkin päkistää itsestäni ne loput matkaraporttiosat ettei mene ihan käteen sekin homma.
